Aamun onnelliset

Se tunne aamulla, kun hilpaiset ensimmäisen kerran tupakalle kadun varteen ja mieli tekisi halata jokaista ohikulkijaa. Jep =) Tänne päästiin ja täällä ollaan ilman minkäänlaista kiirettä pois. Chicago.

Eilinen päivä meni täysin matkustamisen merkeissä. Ensin ajo pohjoisesta Helsinkiin. Me lähdettiin aamulla aikaisin matkaan sillä varalla, että aikaa on. Matkan edetessä, se ylimääräinen aika vain katosi jonnekin, vaikka me emme tehneet mitään ylimääräisiä liikahduksia. Parkkihallit olivat täynnä, invapaikkoja ei tahtonut löytyä oikein mistään ja osa halleista oli suljettu lippusiimoilla. Tavaroiden siirtäminen autosta matkalaukkukärryyn oli tuskaisen hidasta. Mutta kentälle päästyä se tuska vasta alkoikin – Helsinki-Vantaa oli aivan tukossa. Joka ainoalle tiskille oli mahdottomat jonot, ja vaikka olimme tehneet check in-systeemit jo vuorokautta aiemmin, jouduimme jonottamaan matkalaukkujen ja tytön rullatuolin & turvaistuimen pudottamista epätoivoisen pitkän ajan.

Kentällä emme ehtineet tekemään mitään muuta kuin vessareissun, ennakkoon tilatun valuutan noudon palvelupisteeltä ja koneeseen jonottamisen. Tarkoitus olisi ollut kikkailla ja katsella kenttää ilman kiirettä, ehkä syödä jotain pientä ja antaa tytön leikkiä leikkipaikoilla. No, ehkä ensi kerralla.

Yhdeksän tuntia lentokoneessa on pitkä aika. En päässyt nukahtamaan, koska takana ollut ruåtsalaistenava nukahti ja unissaan potki minun penkin selkänojaa sen yhdeksän tunnin ajan. Katselin leffoja, luin Alahuhdan kirjaa johtamisesta ja juttelin käytävän toisella puolella olleen perheeni kanssa. Penkkijako tuossa koneessa meni niin, että 2+4+2 – joten minun osani oli olla erotettuna perheestä neljäpaikkaisen rivin reunassa. Olen usein ihmetellyt sitä, kuinka Finskin lentoemoja parjataan tylyydestä ja palveluhaluttomuudesta. En enää. Tietysti se, että normaalisti nuo Atlantin ylitykset olen mennyt koneen etuosassa, jossa palvelu on erinomaista. Mutta nyt kuin olimme kuolevaisten puolella – tai hyvin lähellä sitä Economy Comfort -luokassa, palvelu siellä – no sitä ei ollut. Tyttö nukahti parin tunnin ajaksi ja muutenkin hänen lentonsa sujui vallan mainiosti.

Chicagoon laskeuduttua alkoi epätoivoinen autovuokraamon etsintä. Siitä on kuitenkin liki kymmenen vuotta aikaa, kun tuolla kentällä viimeksi seikkailimme ja silloin me taidettiin lentää eri terminaaliin, koska muistelen meidän ylittäneen ison veden KLM:llä. Pienen harhailun ja epätoivon jälkeen saimme tällättyä itsemme oikeaan shuttlebussiin, joka vei meidät Hertzin vuokraamolle. Paz on jossain välissä hommannut itselleen etukortin (kultajäsenyys tjsp) tuohon paikkaan. Siitä syystä meidän ei tarvinnut lähteä enää jonottamaan tiskille, vaan auto oli valmiina ruudussa odottamassa ja pääsimme saman tien liikenteen sekaan. 

Hotelli löytyi toisella yrittämällä, auto parkkiin halliin ja kamat huoneeseen. Tämä hotelli on taattua Embassy Suites -laatua, eli kokolattiamatot ja kahvinkeitin huoneessa. Huoneessa ei ole parveketta, joten tupakoinnin takia joutuu näkemään vaivaa sen verran, että menee hissillä aulakerrokseen, kävelee koko aulan läpi, menee seuraavaan hissiin ja alempaan kerrokseen ja sitten vasta kadulle.

Vaikka tässä hotellin yhteydessä on kuulemma ravintola, me emme sinne asti illalla ehtineet. Väsy kolkutteli niin kamalasti niskassa, että kävimme tien toisella puolella olevassa Whole Foods Marketissa hakemassa pikaiset iltapalat ja painuimme pehkuihin paikalliseen aikaan kymmenen jälkeen – eli meidän aikaan aamukuudelta.

Nyt muu perhe tuntuu ottavan jetlagia kiinni kunnolla, minun sisäinen kello soi viideltä ja siitä asti olen nauttinut tästä ihanasta, kiireettömästä aamusta Chicagossa.