Viittä vaille valmista

Kirklandin majoituksen kaksi päivää menivät hujauksessa.

Tiistaina mentiin Seattle Woodland Zoo -eläinpuistoon. Tavoitteena oli nähdä apinoita ja käydä ajamassa karusellilla. Jälkimmäinen toteutui. Yleensä en ole mikään kiihkoilija muuten kuin kaikkien vapaan matkustusoikeuden suhteen. Mutta nyt pisti vihaksi eläinten olot. Eläintarhat ovat tietysti kaikki tavallaan eläinten oikeuksien polkemista, mutta tuo tarha jätti paskan maun suuhun. Isot pedot olivat aivan liian pienissä aitauksissa ja maanisena kehää kävelevä leijona on surullinen näky. Ei viihdytty tarhassa kovinkaan montaa tuntia, koska mua alkoi ahdistamaan.

Koska päivää oli jäljellä, me ajettiin Seattlen ytimeen, jätettiin auto parkkihalliin ja käytiin nauttimassa helteestä. Elämäni ensimmäistä kertaa kävin Macy´s tavaratalossa ostamatta mitään (mutta niissä on yleensä siistit wc:t). Kaupungilta ei tarttunut mukaan kuin pari askia tupakkaa, ostohousut olivat ihan selvästi jääneet hotellille. Illalliselle palasimme Kirklandiin ja hotellin lähellä olleeseen ravintolaan.

Nämä ruuhkat tekevät minusta hullun. Joka paikassa on autoja jonossa, tiettyyn aikaan moottoritiellä ei pääse etenemään. Ollaan ihmetelty teiden varsilla olevia merkkejä, joissa on facebookin peukutuskuva ja ruksit päällä – aluksi pääteltiin niiden olevan ”älä tykkää meistä facebookissa” -merkkejä, sitten loogisteltiin niiden olevan muistutus siitä, ettei ajon aikana kannata somettaa. Oikeasti ne merkit kertovat liftaamisen olevan kiellettyä ko alueella. Yleensä ne merkit on vankiloiden tai rajan lähistöllä. Aina sitä oppii uutta.

Koska meidän lento lähti vasta illalla, ehdittiin vielä keskiviikkona vähän ajelemaan. Tavoitteena oli syödä aamiaista ja ajaa meren rantaan. Toinen noista tavoitteista oli liikaa. Paz päätti alkaa krantuksi, eikä hänelle kelvannut Mc-aamiainen ja minun verensokeri laski lähelle murhanhimo-rajaa. Koska elämä on kallis, piti Paz parempana kurvata lähimmän ison kaupan pihaan ja haettiin sieltä myöhäisen aamiaisen kamppeet koko sakille. Nyt meillä oli a) ruokaa mutta ei b) paikkaa, jossa syödä se. Ongelma ratkesi jonkun liittymän huoltoaseman takapihalla, jonne kurvattiin. Ilmeisesti se kuitenkin oli jonkun hampin koti, koska saman tien, kun saimme auton pysäytettyä, joku tyyppi hengaili auton viereen. Siis paikka vaihtoon. Seuraava vaihtoehto oli tienvarsimotellin piha – jälleen kamat levälleen ja ääntä kohti – kunnes se sama hamppi oli taas ikkunan takana. Me kylmän rauhallisesti istuttiin autossa ja mätettiin ruokaa tyypistä välittämättä, kunnes hän poistui taakse vasemmalle. Hieman jäi kuitenkin spooky olo, eikä ruoka enää ollutkaan niin herkullista kuin ennen. 

Syönnin jälkeen meillä oli enää vähän vajaa kaksi tuntia klapia ennen kuin piti lähteä kentälle, joten skipattiin se rannalla käyminen. Menomatkalla oltiin ajettu Bass pro shopin ohi – se on erätarvikkeita myyvä kauppaketju, jossa on todellakin panostettu myymäläsomistukseen. Kauppa on pullollaan täytettyjä eläimiä, joka liikkeessä on mahtava akvaario ja t-paitojen valikoima on hillitön. Huonon huumorin arvostajat kävivät jo aiemmin haalimassa saman ketjun toisesta liikkeestä NRA (national rifle assosiation) teemapaitoja. Ja nyt meillä oli aikaa käydä hakemassa niitä lisää – mikä onnen päivä se olikaan. Nyt olen kaikkien aikojen paras kollega, koska yksi noista rumista paidoista lähtee kanssakärsijälle, jolla on yhtä huono maku vaatteiden suhteen kuin allekirjoittaineilla. Ja näin koko Suomi kärsii =)

Kentälle mentiin taas matelevassa autojonossa. Auto jätettiin Hertzin pisteeseen ja ihanat vuokraheebot nakkasivat meidät yksityiskyydillä kentälle sen sijaan, että olisimme joutuneet raahaamaan matkalaukkujen ja rullatuolin shuttlebussissa. Seattlen kenttä on savuton ja kohtalaisen pieni. Koska meillä oli reilusti aikaa, arvottiin lounge-passin ostamisen kanssa, mutta jätettiin se sitten ostamatta ja käytiin syömässä mättöburgerit. Siivousihmisellä oli hieman haasteita mielenterveytensä kanssa, ja hänen touhuja seuraamalla aika kului näppärästi. Tunti ennen lähtöä pääsimme koneeseen ja yhdeksän tunnin lento Lontooseen meni torkkuessa ja syödessä. Ruoka British Airwaysin koneessa oli huonoa, istuimet ahtaita mutta viihdetarjonta oli ok.

Lontoon kentällä muutama tunti meni hujauksessa, terminaalista toiseen vaihtaessa löydettiin jopa tupakkapaikka. Lontoossakin syötiin ja yritettiin pysyä hereillä koneen lähtemiseen saakka.

Helsingissä matkalaukkujen löytämisen jälkeen toiseksi tärkeintä oli P-infon etsiminen. Kävimme nappulan invamerkin kanssa tinkaamassa 225€:n pysäköimisen 0€:n hintaiseksi ja ajoimme renkaat savuten Vierumäen Scandiciin nukkumaan. Koska kello oli hotellille päästyä jo 23, oli illallisesta ihan turha haaveilla. Kolmioleipä kolmeen pekkaan huoneessa ja kelloa siirtämään.