Kaksi kaistaa vapauteen

Loman paras hetki: Walmart-kierroksen jälkeen istutaan autoon, takapenkkiläinen on onnesta soikeana uudesta Everest-hahmostaan (Ryhmä Hau), navigaattori kertoo matkaa olevan vielä 600km. Laitetaan uusi country cd soittimeen, avataan reissun ensimmäinen kirsikkacokis ja lähdetään ajamaan nelikaistaista tietä. Näiden hetkien takia me matkustetaan ja näiden hetkien takia yhä uudestaan palataan tälle mantereelle. Häivähdys absoluuttisesta vapaudesta mennä minne vain maailman tärkeimpien tyyppien kanssa.

Täällä sataa. Me yritämme ajaa pahinta rintamaa karkuun, eilisen päivän weather channel varoitteli tämän päivän myrskyistä, mutta jos onnen tähdet ovat otollisia meidän pitäisi päästä ihan sadealueen pohjoispuolelle. Mutta tämä päivä kuitenkin kulunee kuitenkin tien päällä sateessa.

Chicagon päivä eilen oli täynnä touhua ja toimintaa. Hyvin nukun yön jälkeen (tai osalle ryhmästä hyvin nukutun, minä olin tikkana pystyssä jo viiden aikaan) kävimme hotellin aamiaisella ja sitten kaupunkia valloittamaan. Tyttö istui rullatuolissaan ja me tamppasimme pitkin poikin katuja. Tytön tuoli on aika uusi tuttavuus meille, aiemmilla reissuilla beibi on ollut matkarattaissa, mutta nyt kuusivuotiaana hän on liian iso niihin. Tietysti nappula osaa kävellä, mutta tuoli on perkeleellisten jumien takia ehdoton kampe. Lisäksi hänellä on historia sydämen probleemien kanssa, sekä hillitöntä holtittomuutta liikkumisessa, joten tuoli on pelastamassa hänen henkeään ja meidän hermoja. Tämä ihmisten huomaavaisuus nappulaa kohtaan on aivan häkellyttävän ihanaa. Meille annetaan tietä, ohikulkijat tarjoavat apuaan ja moikkaavat tyttöä. Eilen odotettiin yhdessä risteyksessä valojen vaihtumista, kun tirppa bongasi paloauton ja kävi huiskuttamaan sille. Ihanat paloveikkoset laittoivat hetkeksi valot vilkkumaan ja minulla (ja isälläkin ehkä vähän) kastui silmäkulmat siitä teosta. Muutenkin tämä small talk alkaa olemaan aika kiva juttu. Hississä voi ihan hyvin vaihtaa muutaman sanan kanssamatkustajien kanssa ja kauppaan mennessä oikein odotan iloista tervetulotoivotusta. Olemme pyhästi luvanneet, että seuraavalla sairaalareissulla me teemme samat hississä, iloinen tervehdys ja kysymys: ”miten menee?”, sitten lopuksi toivotus mukavasta päivän jatkosta ja kohti uusia kohteliaisuuksia.

Lounasaikaan olimme (tarkoituksella) Rainforest Cafen kohdilla. Se oli nappulalle elämys, vaikka isänsä ei vieläkään saanut tilattua vulcano-jälkiruokaa.. Kyseessä on, kaikkien hifistelijöiden aliarvostama ketjuravintola, jossa on muovisia, moottorilla varustettuja villieläimiä viidakon seassa. Aina muutaman minuutin välein jossain päin ravintolaa norsulauma huutaa, gorilla takoo rintaansa tai puhkeaa myrsky. Tyttö tykkäsi sekä ympäristöstä että ruoasta (mac & cheese) ja me saimme myös vatsan täyteen mättöä.

Syönnin jälkeen otimme välikuoleman hotellilla ennen kuin lähdimme tutustumaan Navy Pier alueeseen. Karuselli oli suljettu, maailmanpyörään oli pitkä jono ja aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta. Laiturialueen jälkeen lähdimme nopsaan kohti puistoja. Edellisellä kerralla kuulimme vasta jälkeenpäin, että Chicagossa on kaikkien aikojen suurimmasta draamasarjasta tuttu monumentti. Nyt oli aika käydä katsomassa se, ja saimme monta hyvää kuvaa Pulmusten alussa olevasta suihkulähteestä. Love and marriage =) kukapa sitä sarjaa ei olisi joskus katsonut. Tosin matka sinne puistoon olisi voinut olla hieman turvallisempi. Mentiin kartan mukaan suorinta reittiä puistoon, mutta valittiin kadun väärä puoli yhden tunnelin ajaksi ja kävelimme keskeltä kodittomien leiriä. Ihan vähän oli turvaton olo, työntää tyttöä rullatuolissa nistien nukkuessa 20cm päässä ja perässä isä tamppasi tyylikkäästi järjestelmäkamera kaulassaan. No, vielä tällä kertaa emme päätyneet paisteiksi heidän pöytiinsä, mutta takaisin tultiin eri reittiä.

Pulmusten jälkeen menimme Millenium Parkkiin katsomaan hopeista munuaista, sekin jäi edellisellä keralla näkemättä. Paz sai muutaman hyvän kuvan kännykällään tytön reaktioista veistokseen, minä järkkärillä en. Matkan varrella kävin apteekissa. Reissuissa olen oppinut luottamaan melatoniiniin siinä, että sen avulla saan varmasti oikean unirytmin nopeasti ja kotonakin se auttaa, kun stressi uhkaa viedä yöunet. Joskus herkkänä hetkenä ostin ihan sellaista tosivahvaa, 1,5 milligrammaista melatoniinia, ja vähän arastellen olen sitä satunnaisesti käyttänyt. Eilen apteekissa, ihan siinä käsikauppalääkkeiden hyllyssä, oli vaihtoehtoina joko 5mg tai 10mg melatoniinit.. Hupsistaperkele. Siinä ei illalla ehtinyt pää tyynyä koskettaa ennen kuin uni oli minut napannut. Mutta ennen nukahtamista kävimme viettämässä mässäilyfiestaa Gino´s ravintolassa. Se on ainoa paikka maailmassa, jossa minä tunnen itseni tyttömäiseksi koska niitä annoksia ei yksinkertaisesti jaksa millään syödä loppuun asti. Palvelu siinä paikassa ei ollut parasta mahdollista, mutta ruoka oli ja meille sekin riittää.

Lyllersimme takaisin hotellille tekemään yhteenvedon päivästä. 40 000 askelta, eli semmoinen 25km kävelyä, yksi haava jalassa koheltamisesta rullatuolin kanssa, kaikkien vaatteet toxic waste -pussiin ja porukalla kylpyammeeseen ilakoimaan ja pulikoimaan ennen kuin silmäluomi tipahti alas.

Tänään on SE päivä, jonka takia valitsimme pohjoisen reitin. Jos ehdimme ajoissa perille, niin tänään käyn moikkaamassa suurvaaria. Koordinaatit on navigaattorissa ja tytön päiväkodissa tekemä Suomen lippu repussa. Mutta sitä ennen on vielä 450 km matkaa edessä. Suurvaari on kuollut vuonna 1945, eli eiköhän hän jaksa odottaa vielä muutaman tunnin.