Matka Minneapolisiin on pitkä ja kuoppainen

Eilisen päivän siirtymä Marquettesta Minneapolisin Bloomingtoniin oli pitkä. Vaikka kartalla matka oli vain reilut 600km, tuntui sen ajaminen päiväkausien kahlaamiselta tervassa. Alkumatka oli pikkuteitä, joissa nopeus pysyi maltillisena – varsinkin kun jostain pusikosta lähti poliisit perään ja Paz rentona ajeli silmät liimaantuneena taustapeilistä vilkkuviin käsirautoihin. Lähes koko matkan ajan satoi, eikä maisemat olleet mitenkään erityisen hienot. Pieni häivähdys Kansasia – mutta ei aivan. Ajaessa kasvisto näyttää kotoisalta, mutta kun auton pysäyttää ja katsoo tarkemmin metsän reunaa, koivuissa on eri malliset lehdet, ne haavan näköiset eivät olekaan haapoja ja kukat ovat eri värisiä kuin kotona. Teiden varsilla on isoja road kill -raatoja ja metsänhoitajille olisi hommia, kunhan vain joku maksaisi siitä työstä.

Mutta olihan siinä aikaa jutella ja yrittää torjua väsymistä. Takapenkkiläisellä oli kaikki hyvin, ipadin pelit saivat kyytiä ja välistä Ryhmä Hau piti kokoontumisajoja nappulan kanssa. Pysähdyimme huoltoasemalle säännöllisesti kahvi- ja jäätelötankkauksille. Autoa on tähän mennessä tankattu kahdesti, molemmille kerroilla bensaa on mennyt yhdeksän gallonan – eli kahdenkymmenen taalan per kerta, edestä. Maileja on vasta kertynyt vähän yli 800, ajoaikaa ratin takana on kulunut 15 tuntia.

Minun huvitukseni autossa istuessa on mainoslauseiden bongaaminen. Yritän mahdollisimman pian aina kirjoittaa ne kännykän muistiinpanoihin ylös, jos jossain vaiheessa tulevaisuudessa jollakin niistä olisi käyttöä. Pohjoisessa on myös todella paljon matkailuajoneuvokauppoja, niitä on ihana kadehtia ja suunnitella sitä hetkeä, kun loton numerot osuvat kohdilleen.

Viiden aikoihin pääsimme Bloomingtonin hotelliin. Best Western on tällä puolella Atlanttia ihan ok motellitasoa. Olimme täysin ryytyneitä päivän matkasta (lukuun ottamatta sitä, jolle ei ajokorttia koskaan myönnetäkään) joten kävelimme vieressä olevaan TGI Fridaysiin syömään. Kun verensokerit oli saatu sille mallille, että saatoimme taas puhua toisillemme, lähdimme pikavilkaisemaan kadun toisella puolella olevaa, USA:n suurinta ostoskeskusta. Paz odotti sitä rastia erityisellä innolla, koska hän halusi nähdä ostarin sisällä olevan Nickeldeon-hahmoille nimetyn huvipuiston.

 Mall of America on iso. Jumalattoman iso. Ei mitään järkeä, kuinka iso. Kahlasimme pikaisesti lähimmän puolen hehtaarin alueen, ja sekin oli vain pintaraapaisu, koska emme nousseet ylempiin kolmeen kerrokseen. Se melu ui minulla selkärankaan ja aiheutti vi**sta. Joka puolella joku huutaa, musiikki pauhaa ja porukka juoksentelee ympäriinsä. Ruikutin meidät ulos sieltä ja hotellihuoneen rauhaan.

Tänään, hyvin nukutun yön jälkeen, kiitos melatoniinin ja terveiden elämäntapojen, on mainio päivä lähteä Sioux Fallsin kaupunkiin yhden yön keikalle. Mutta ennen irtaantumista Minneapolisista kävimme, minun vaatimuksesta, muutaman kilometrin päässä olevassa liikekeskuksessa tutustumassa Five Below kauppaan. Mulle se ketju on tuttu huhtikuiselta koulumatkalta Philadelphiaan, mutta muu perhe on vain kuullut kaupunkitarinoita halvasta kaupasta. Nyt on suussa poksuvia karkkeja, usb-jakorasioita ja kännykänkuoria. Eli kaupan taika toimi muuallakin kuin Phillyssa. =) Siinä parin kilometrin päässä sattui myös olemaan Premiun Outlet -keskus ja meillä oli vessahätä. Tuntia myöhemmin meillä oli taas vessahätä, mutta ei enää nälkä eikä akuutti vaatteentarve. Lapsen onneksi hänen vanhemmat ovat tehokkaita, vaatteet löytyvät ilman sovittamista ja yhdessä kaupassa ei olla kahta minuuttia pidempään. Näps ja kops.

Ja tämä pertanan kone ei taaskaan suostu lisäämään valokuvia tekstin yhteyteen. Tietysti tänään saattoi käydä sellainen kämmi, että hukkasin eilisen kuvat.. Mutta luotan siihen, että tuo meillä asuva ja kanssani naimisissa oleva mikrotukihenkilö saa ne kaivettua jostain koneen syövereistä. Jos ei, niin samaa reittiä ei kuitenkaan ihan heti ajeta uudestaan. Pythyi