Big Horn

Onneksi tämän aamun hotellin aamiaisella oli värimuroja. Mikään ei laita koneeseen yhtä hyvin vauhtia kuin tuhti annos lisäaineita ja atsovärejä. Koko sakki hyvin syötyinä haalasimme 200kg matkatavaroita autoon ja lähdimme kohti länttä. Bensa-asemalle piti tehdä pikapysähdys heti alkuunsa, se eilinen säikäytti sen verran hyvin, että tämän reissun aikana meillä tuskin koskaan laskee bensamittari alle puolen välin.

Jo alkumatkasta vaihdettiin osavaltiota. Tällä kertaa olemme Wyomingissa. Tervetulokeskus rajalla oli hieno, tänään siellä oli töissä kaksi harmaapäistä superinnokasta rouvaa, jotka olisivat puoliväkisin istuttaneet meidät lavasteisiin kuvattaviksi. Kosken pauhuihin tai hepoisen selkään. Koska olemme tylsämielisiä ja vakavia aikuisia, emme siihen lähteneet, mutta nilviäinen kyllä törötti muovihevosen selässä kahteenkin otteeseen. Nuo osavaltioiden rajoilla olevat Welcome Centerit on aivan oivallisia paikkoja. Jokaisesta löytyy vessa sekä tonnikaupalla esitteitä kyseisen alueen aktiviteeteista. Silloin aikanaan, kun ajettiin Route 66, kävimme hakemassa niistä aina tarjouskuponkeja motelleihin. Nykyään on netti, mutta täytyyhän vänkärinkin tuntea itsensä tarpeelliseksi ja helppo keino siihen on esitteiden ääneen lukeminen.

Wyoming tarjoaa myös isoja maisemia. Taivasta on määrällisesti ihan katsella asti, kumpuileva maasto vaihtaa väriään ruskeasta eloisan vihreään ja lähes mustiin metsikköihin. Interstate on suora tässäkin osavaltiossa, ja sitä riittää yli horisontin. Siellä me tänään painettiin pitkin Ameriikan moottoritietä 130km/h lasissa, ympärillä yhdet planeetan upeimmista maisemista ja stereot luukutti täysillä Fröbelin Palikoita. Jep, tähän on tultu, sutsisatsia vaan kaikille.

Navigaattorin kanssa piti tänään neuvotella ihan tosissaan. Se ei suostunut ymmärtämään Pazin reittivalintaa, joten jouduimme hetken aikaa navigoimaan ihan tienvarsiviittojen ja ”luulen aamulla katsoneeni kännykästä”-tuntuman perusteella. Mutta pääsimme Big Hornin kansallispuistoon ja siellä oikealle reitille, joka johti Codyn kaupunkiin.

Nämä on kyllä jännää sakkia. Kansallispuistoista nautitaan ihan täysillä, vastaan tuli autojen ja karavaanareiden lisäksi paljon motoristeja (ei kypärää), mönkijöitä (ei kypärää) ja jopa maastoajoon rakennettuja golfkärryjä (ei kypärää). Se, mitä ei näkynyt oli polkupyöräilijät tai kävelijät – mutta tämähän on USA 😉 Jenkit kyllä osaa teiden tekemisen, tämän päivän erikoiskokeilla yleisrajoitus oli 65mailia tunnissa, eli 105km/h. Harva pätkä oli sellainen, jossa tuota nopeutta olisi tohtinut ajaa. Me ollaan, minun vastustuksesta huolimatta, aika usein löydetty itsemme noilta mutkateiltä ja tämän päivän reitti oli ehdottomasti yksi parhaista. Vuoren rinteisiin rakennettuja teitä, joita mahtui ajamaan ihan reippaasti kaksi eri suuntaan etenevää autoa samaan aikaan. Espanjalaiset ja italialaiset voisivat käydä täällä hakemassa oppia tien rakentamiseen.

Taivas ei onneksi ollut ihan niin pilvetön kuin eilen, joten tämmöinen arktisten olojen kasvatti pärjäsi ihan hyvin. Tietysti korkeus otti keuhkonpohjalle, mutta nahka ei kärynnyt eiliseen tapaan laisinkaan yhtä pahasti. Lämpötila huiteli, korkeudesta riippuen 20 ja 32 asteen välillä. Aivan just ennen hotellille pääsemistä iski sadekuuro, joka pudotti lämmöt 15 asteeseen, silloin oli tämän mamman lähes hyvä olla - ainoa haitta-asia oli se sade.

Mitä voisin sanoa Big Hornin kansallispuistosta? Minä yleensä osaan puhua sujuvaa suomea, kirjoittaa elävästi reissuista ja elämästä. Olen onnistunut purkamaan ne mustimmatkin möröt ulos silloin kun tytön sydänleikkaukset on olleet päällä ja pitänyt tällä hommalla itseni lähes järjissäni. Mutta se vapauden ja voiman tunne, kun seisot äärettömän maiseman keskellä – siihen ei löydy sanoja. Yleensä ihminen tuntee itsensä pieneksi luonnon ihmeiden äärellä, mutta minussa on varmaan jotain vikaa, koska minä tunsin itseni kaikkea muuta kuin pieneksi. Olen niin etuoikeutettu saatuani elää tämän hetken, nähdä sen suuruuden omin silmin. Jos kuoleman jälkeen on elämää, niin minut tavoittaa sitten ikuisesti tuosta puistosta. Antaa vihtahousun odottaa hiilikaivoksella, sinne ehtii myöhemminkin.

Mutta ennen vihtahousun hommia meillä on yksi reissu tehtävänä. Huomenna heilahdetaan Butte -nimiseen kaupunkiin Yellowstonen toisella puolella. Eli jos tänään maisemat olivat makeita, niin huomenna niiden pitäisi olla vielä hienompia potenssiin kaksi. Miten minun poloisen pikkupartikkelin käy jos löytyy tämän päivän maisemaa komeampi paikka? Voi sen tähden, kaikkeen sitä joutuu kun lähtee suurvaaria etsimään.