Itsenäisyyspäivä

Matka kohti Spokanea sujui jouhevasti. Lounas tuotti hieman harmaita hiuksia, koska joka kylä matkan varrella oli juhlafiiliksissä ja paraatit sekoittivat liikennettä ihan kunnolla. Mutta kyllä tämä sakki osaa juhlia =) Liput liehuivat joka puolella, autot ja ihmiset oli koristeltu mitä koreammin tähtilippukuvioin ja kaikki olivat leppoisalla juhlatuulella.

Ensin yritimme, tienvarsimainonnan uhreina, Superiorin kylään lounaalle. Mutta se - mainoksien mukaan mahtava ja monipuolinen - lounaspaikka osoittautui lahoavaksi röttelöksi tien varressa. Vaihdoimme seuraavaan kylään. Vaikka sielläkin jouduimme odottamaan kylän sheriffin ohjaamassa risteyksessä pitkän aikaa, oli lounaspaikka aivan valloittava pikku diner, johon koko kylä oli kokoontunut paraatin jälkeen juhlimaan. Siellä popsittiin periamerikkalaiset burgerit, tyttö seisoi penkillä ja nuoli ravintolan ja pubin välistä ikkunaa ja me saatiin aimo annos paikallista kulttuuria & vatsat täyteen koko sakille. On ihana huomata, kuinka paljon nappula on kasvanut edellisistä reissuista ja kuinka paljon helpommaksi reissaaminen on käynyt, kun joka paikassa ei enää tarvi olla omia ruokia. Edellisillä USA:n matkoilla beibillä on ollut hyvin pitkälti omat ruoat mukana, kiitos sihtikurkun. Nyt voidaan sekin paino käyttää vaatteiden ostamiseen ;)

Sitten se vihdoin tapahtui. 2400 kilometriä on odotettu, että takapenkin kilkattaja nukahtaisi autoon ja 4.7.2017 se vihdoin tapahtui. Tosin nappula teki sen kiusallaan vain kymmenen minuuttia ennen ruokakauppapysähdystä. Mutta olihan ne ihanat, hiljaiset kymmenen minuuttia.

Helle paukuttaa täällä koko ajan. Kännykän mukaan lämpöä on 36 astetta. Kyllä se vaan lämmittää rintaa, kun katsoo kotoa tulevia fb-päivityksiä joissa kirotaan seitsemän asteen lämpötilaa heinäkuussa. Tietysti me ollaan hätää kärsimässä aina kun poistutaan hotellihuoneesta tai autosta, mutta kyllä tämän kestää. Toisin kuin kotopuolen kylmyyden. Tämä läntinen osa maata on tällä hetkellä helleaallon kynsissä, lämpötila on 5-15 F-astetta lämpimämpää kuin normaalisti. Mutta minen valita, ennen kuin huomenna. Ja ehkä vähän tänään päivälläkin.

Majoituimme hotelliin Spokanessa ja miltei heti lähdimme kävelemään kohti ravintolaa. Tein pöytävarauksen kaupungin parhaaseen paikkaan jo muutama viikko sitten - ja onneksi tein sen, koska ravintola oli aivan täynnä. Matkalla sinne kävimme ällistelemässä paikallisten juhlimista. Kojuja oli vaikka ja minkälaisia, elävää musiikkia ja ihmiset juhlatuulella. Missään ei näkynyt örveltäjiä ja jopa kodittomat olivat asiallisia. Meitä yritettiin houkutella allekirjoittamaan vetoomus unisex-suihkujen poistamiseksi (?) mutta koska emme ole Washingtonin osavaltion rekisteröityneitä äänestäjiä, emme kelvanneet siihen tarkoitukseen. Emmekä muutenkaan olisi allekirjoittaneet sitä, vaan olisimme kertoneet kauhutarinoita suomalaisista perheistä, jotka käyvät yhteissaunoissa.

Ravintola oli nappivalinta. Jos ikinä kukaan eksyy näille sydänmaille, ravintola Clinkerdagger on paikka, johon kannattaa pysähtyä. Ruoka oli taivaallista, ja fine dining -paikaksi annokset olivat yltäkylläisiä ja palvelu aivan huippuluokkaa. Jälkkäriksi otettu Key lime pie oli niin hyvää, että joka suupalan jälkeen teki mieli juosta onnesta päin seinää ja vaikka olin enemmän kuin täynnä, piti lautanen syödä tyhjäksi ja sydän jäi itkemään verta tarjoilijan viedessä lautasen pois ennen kuin olin ehtinyt nuolemaan sen puhtaaksi.

Takaisin hotellille pyörimme vielä juhla-alueen läpi. Meillä oli kaksi tuntia tuhlattavana ennen kuin ilotulitus alkoi klo 22 illalla. Siihen asti leikimme Ryhmä Hau-figuureilla ja hoidimme onnettomuusherkkää Muumipappaa ensiapuosastolla (lääkärinä toimi nappula, onneksi pappaa ei haittaa vaikka kirurgilla karsastaa vähän ja leikkaussaliavustajana on Dora-sarjan Velmu-kettu). Jaksoimme valvoa koko sakki puoli kymmeneen saakka ja siihen aikaan lähdimme viereiseen jokirantaan katsomaan raketteja. Yritin sparrata aistiyliherkkää kupeiden hedelmää siitä, että kohta pamahtelee. Meidän mummon koira kuoli vasta, ja beibi on jossain vaiheessa yhdistänyt sen taivaaseen menemisen (älkää syyttäkö meitä ateisteja tuommoisten juttujen opettamisesta) ja kuumatkat samaan sarjaan kuuluviksi. Siispä koko ajan hän odottaa alusta, joka kävisi hakemassa koiravainaan kuusta takaisin. Ja koska raketit nousee ylös, ne varmasti voisivat hoitaa sen homman siinä samalla. Siispä viimeisen puoli tuntia kuuntelimme, kun tyttö kertoi aluksen tulevan ja tuovan Titta-Liinan kuusta takaisin.

Kymmeneltä alkoi kolmas maailmansota. Aivan uskomattoman hieno ilotulitus valaisi taivaan kaikilla mahdollisilla väreillä yli kymmenen minuutin ajan. Spokane on pieni kaupunki miljoonakaupunkeihin verrattuna, mutta kyllä täällä ilotulittaa osataan. Meillä oli hyvä paikka jokirannassa, päästiin ihailemaan raketteja läheltä. Minulla kramppasi kädet, koska jouduin pitämään niitä nappulan korvilla beibin itsensä peittäessä silmiä - ei siksi, että raketit olisivat pelottaneet, vaan koska joessa asuvat kanadanhanhet pakenivat pauketta kuivalle maalle ja beibin mielestä linnut ovat saatanasta, eikä hän suostu edes katsomaan niitä.

Ikänäni en ole nähnyt noin paljon raketteja.

Koska yövymme Marriot-sarjan hotellissa, tässä ei kuulu aamiainen huoneen hintaan. Ala-aulassa on kuitenkin pieni bistro, josta saimme aamupalavärkit kohtuulliseen, kolmenkymmenen taalan hintaan. Tytölle Fruit Loops -muroja ja meille lautaselliset ameriikan mättöä. Sillä jaksoi jo pitkälle iltaan seikkailla paikallisessa puistossa ja ruusutarhassa sekä käydä täyttämässä auton tankki sekä vuotava takarengas. Tänään myös vietin rattoisan tunteroisen pesemällä (hotellin itsepalvelupesulassa) reissussa rähjääntyneet vaatteet. Nyt on ollut ihan lomapäivä. Vielä illan ratoksi kävimme paikallisessa italialaisessa syömässä suolaisia ruokia. Huomenna matka jatkuu kohti Portlandia. Siellä näyttäisi olevan tutustumisen arvoinen eläintarha ja lisää auringonpaistetta tarjolla.

Kauan eläköön suojakertoimet!