Kerran vielä poijjaat
...ja tytöt ja perhe.
Aamulla hain aamiaisen Tim Hortonin kahvilasta ihan hotellin vierestä. Ehdinkin siinä hetken ihastelemaan Kanadan matalaa hintatasoa ennen kuin tajusin, että se itämainen harjoittelijapoika ei ymmärtänyt minut sanomaa "two" -sanaa, vaan sain sitten yhden aamiaisen. Ja senkin saaminen oli työn ja tuskan takana, kiitos ylittämättömän korkean kielimuurin ja molemmin puolin kassaa ontuvan englannin.
Mulle kyllä riitti suklaamuffini ja kahvi, Paz sai vetää puoli metriä pitkän leivän pekonilla ja munalla ja nappulallekin jäi perunakakku. Ilma on onneksi viilentynyt ihan rutkasti. Jos tämä sää olisi ollut koko ajan, mehän ei oltais muuta tehtykään kuin ulkoiltu. Reilut parikymmentä astetta ja pilvinen taivas, se on onnistuneen loman sää.
Pakkasimme kamat ja läksimme hotellista kohti etelää ja rajaa. Onneksi parin päivän aikana auton rengas ei ollut jatkanut tyhjenemistään samaan tahtiin kuin liikkeellä ollessa, joten emme olleet pahassa pulassa (Vancouverin downtownin alueella on enää vain yksi huoltoasema, eikä se ollut meidän reitillä).
Rajalle meno hirvitti. Autojono oli massiivinen ja tunnetusti rajaveikkoset eivät tee yhtään liikettä nopeasti. Kellotimme jonoon asettumisen puoli yhteentoista. Tavoitteena oli pysyä autossa rauhallisena siihen asti, että pääsisimme omalle kopillemme. Jono liikkuikin yllättävän sutjakkaasti ja ennen kuin ehdimme edes kunnolla hermostumaan, oli meidän vuoromme. Vartija kyseli meidän matkan aloituspäivämäärästä ja mitä me tehtiin Kanadassa. Sitten saatiinkin lähteä jatkamaan matkaa tälle tutummalle puolelle. Paz oli kaivanut jostain infoa, että USA:n vastaisella rajalla kerättäisiin tarkastusmaksua, mutta ainakaan meiltä ei kukaan ollut mitään vailla. Uusia leimojakaan ei passeihin tullut, vaan vanhoilla tiedoilla mentiin.
Vasta kun kurvattiin rajasta turvallisen välimatkan päässä Applebees-ravintolaan lounaalle, tajusimme katsoa ajan, ja siinä vaiheessa oli tasan tunti mennyt rajajonoon asettumisesta. Eli todella, todella nopeasti onnistui se ylitys. Applebees on mukava perheravintolaketju, nappula sai corndogsinsa ja ranskalaisensa ja me vanhukset mahamme täyteen ihan perinteisin keinoin. Käytiin vielä vessassa ennen lähtöä ja samalla hetkellä kun istuttiin autoon, alkoi takapenkiltä sellainen marina, ettei se voi merkitä muuta kuin kiveä kengässä tai isoa vessa-asiaa. Siis hana laudassa lähimmälle huoltoasemalle tankkaamaan, täyttämään rengas ja tyhjentämään pieni, vihainen nainen. Me ollaan nyt ihan virallinen lapsiperhe, aiemmin ollaan vaan hihitelty niille tarinoille, joissa kerrotaan samoista jutuista. Ei enää. Nyt tulee myötätuntohymähdyksiä.
I5-tietä etelään valuessa oli aika katsella muiden kulkijoiden autoja. Jättimäiset lava-autot ovat täällä todella suosittuja, hybridejä on liikkeellä vain muutamia (tietysti syynä on se, että bensa maksaa noin euron litralta) eikä eurooppalaisia autoja näy kuin satunnaisesti. Chevroletilla pyöri Kanadan puolen tv:ssä varsin rohkea mainos, joka otti kantaa pakolaiskeskusteluun sekä samaa sukupuolta olevien oikeuksiin. Yritän kaivella sen netin uumenista vielä tänne, josko se YouTubesta löytyisi. Rekat, nuo sisäistä pikkupoikaani aina kiinnostavat värkit, ovat myös hieman erilaisia kulkijoita. Alkumatkasta nähtiin aika paljon betoniautoja, joissa se "mylly" oli eri päin kuin meillä liikkuvissa autoissa. Ensin piti hieraista silmiään, että hahmotti sen koneen todellakin olevan ihan virallinen betoniauto eikä aivan järjetöntä vauhtia peruuttava värkki. Osassa säiliöautoissa on aivan tajuttoman pitkät aisat, mistähän sekin kertoo? Ja tukkirekat on puumäärältään paljon vähemmän kuormattuja kuin Suomessa, vain kymmenkunta pölliä kyytiin ja matkalle. Tietysti ne puut on jättiläisiä meidän hammastikkuihin verrattuina, mutta kuormat ovat todella paljon matalampia.
Meidän kahden viimeisen yön paikka on Seattlen itäpuolella, Kirklandissa oleva hotelli. Matkalla tänne tien varressa sattui olemaan niitä oikeita, pysähtymisen arvoisia, kauppoja. Ensin haettiin Walmartista vitamiineja ja fruit loops-muroja kahdelle seuraavalle vuodelle, sitten käytiin eräilykaupassa ostamassa pari pöljää t-paitaa (aseharrastajat haluavat aika paljon intoilla niillä paidoilla ja ne on jotain hillittömän hauskaa puettavaa kotona pihatöissä. Valitettavasti sitä Trumpin lippalakkia - "make America great again" ei löytynyt mistään) ja lopuksi vielä eksyimme Premium Outletiin säästämään. Löysin sieltä itselleni uuden matkalaukun hajonneen tilalle, ja saattoihan siihen laukkuun lähteä ihan vähän täytettäkin mukaan. Nappula sai ison osan vaatteistaan Walmartista, koska kasvuvauhti on niin järjetön, ettei ole mitään mieltä ostaa merkkikamaa, kun mekko ei mahdu enää keväällä päälle. Ja kyllä ne samat halpisvaatteet kelpaa äidillekin, parin taalan paita on ihan hyvä mulle.
Hotellilla nakattiin auto parkkiin, vietiin 250kg matkatavaroita huoneeseen ja lähdettiin saman tien alakerran ravintolaan illalliselle. Nyt on rauha laskeutumassa tähän huoneeseen ja porukka alkaa hiljenemään taivaan pimettyä. Josko huomenna päästäisiin sinne eläintarhaan asti? Vastahan sitä on reilut kaksi viikkoa odotettu.
Aamulla hain aamiaisen Tim Hortonin kahvilasta ihan hotellin vierestä. Ehdinkin siinä hetken ihastelemaan Kanadan matalaa hintatasoa ennen kuin tajusin, että se itämainen harjoittelijapoika ei ymmärtänyt minut sanomaa "two" -sanaa, vaan sain sitten yhden aamiaisen. Ja senkin saaminen oli työn ja tuskan takana, kiitos ylittämättömän korkean kielimuurin ja molemmin puolin kassaa ontuvan englannin.
Mulle kyllä riitti suklaamuffini ja kahvi, Paz sai vetää puoli metriä pitkän leivän pekonilla ja munalla ja nappulallekin jäi perunakakku. Ilma on onneksi viilentynyt ihan rutkasti. Jos tämä sää olisi ollut koko ajan, mehän ei oltais muuta tehtykään kuin ulkoiltu. Reilut parikymmentä astetta ja pilvinen taivas, se on onnistuneen loman sää.
Pakkasimme kamat ja läksimme hotellista kohti etelää ja rajaa. Onneksi parin päivän aikana auton rengas ei ollut jatkanut tyhjenemistään samaan tahtiin kuin liikkeellä ollessa, joten emme olleet pahassa pulassa (Vancouverin downtownin alueella on enää vain yksi huoltoasema, eikä se ollut meidän reitillä).
Rajalle meno hirvitti. Autojono oli massiivinen ja tunnetusti rajaveikkoset eivät tee yhtään liikettä nopeasti. Kellotimme jonoon asettumisen puoli yhteentoista. Tavoitteena oli pysyä autossa rauhallisena siihen asti, että pääsisimme omalle kopillemme. Jono liikkuikin yllättävän sutjakkaasti ja ennen kuin ehdimme edes kunnolla hermostumaan, oli meidän vuoromme. Vartija kyseli meidän matkan aloituspäivämäärästä ja mitä me tehtiin Kanadassa. Sitten saatiinkin lähteä jatkamaan matkaa tälle tutummalle puolelle. Paz oli kaivanut jostain infoa, että USA:n vastaisella rajalla kerättäisiin tarkastusmaksua, mutta ainakaan meiltä ei kukaan ollut mitään vailla. Uusia leimojakaan ei passeihin tullut, vaan vanhoilla tiedoilla mentiin.
Vasta kun kurvattiin rajasta turvallisen välimatkan päässä Applebees-ravintolaan lounaalle, tajusimme katsoa ajan, ja siinä vaiheessa oli tasan tunti mennyt rajajonoon asettumisesta. Eli todella, todella nopeasti onnistui se ylitys. Applebees on mukava perheravintolaketju, nappula sai corndogsinsa ja ranskalaisensa ja me vanhukset mahamme täyteen ihan perinteisin keinoin. Käytiin vielä vessassa ennen lähtöä ja samalla hetkellä kun istuttiin autoon, alkoi takapenkiltä sellainen marina, ettei se voi merkitä muuta kuin kiveä kengässä tai isoa vessa-asiaa. Siis hana laudassa lähimmälle huoltoasemalle tankkaamaan, täyttämään rengas ja tyhjentämään pieni, vihainen nainen. Me ollaan nyt ihan virallinen lapsiperhe, aiemmin ollaan vaan hihitelty niille tarinoille, joissa kerrotaan samoista jutuista. Ei enää. Nyt tulee myötätuntohymähdyksiä.
 |
| Tuossa vaiheessa lyötiin kello käyntiin |
I5-tietä etelään valuessa oli aika katsella muiden kulkijoiden autoja. Jättimäiset lava-autot ovat täällä todella suosittuja, hybridejä on liikkeellä vain muutamia (tietysti syynä on se, että bensa maksaa noin euron litralta) eikä eurooppalaisia autoja näy kuin satunnaisesti. Chevroletilla pyöri Kanadan puolen tv:ssä varsin rohkea mainos, joka otti kantaa pakolaiskeskusteluun sekä samaa sukupuolta olevien oikeuksiin. Yritän kaivella sen netin uumenista vielä tänne, josko se YouTubesta löytyisi. Rekat, nuo sisäistä pikkupoikaani aina kiinnostavat värkit, ovat myös hieman erilaisia kulkijoita. Alkumatkasta nähtiin aika paljon betoniautoja, joissa se "mylly" oli eri päin kuin meillä liikkuvissa autoissa. Ensin piti hieraista silmiään, että hahmotti sen koneen todellakin olevan ihan virallinen betoniauto eikä aivan järjetöntä vauhtia peruuttava värkki. Osassa säiliöautoissa on aivan tajuttoman pitkät aisat, mistähän sekin kertoo? Ja tukkirekat on puumäärältään paljon vähemmän kuormattuja kuin Suomessa, vain kymmenkunta pölliä kyytiin ja matkalle. Tietysti ne puut on jättiläisiä meidän hammastikkuihin verrattuina, mutta kuormat ovat todella paljon matalampia.
Meidän kahden viimeisen yön paikka on Seattlen itäpuolella, Kirklandissa oleva hotelli. Matkalla tänne tien varressa sattui olemaan niitä oikeita, pysähtymisen arvoisia, kauppoja. Ensin haettiin Walmartista vitamiineja ja fruit loops-muroja kahdelle seuraavalle vuodelle, sitten käytiin eräilykaupassa ostamassa pari pöljää t-paitaa (aseharrastajat haluavat aika paljon intoilla niillä paidoilla ja ne on jotain hillittömän hauskaa puettavaa kotona pihatöissä. Valitettavasti sitä Trumpin lippalakkia - "make America great again" ei löytynyt mistään) ja lopuksi vielä eksyimme Premium Outletiin säästämään. Löysin sieltä itselleni uuden matkalaukun hajonneen tilalle, ja saattoihan siihen laukkuun lähteä ihan vähän täytettäkin mukaan. Nappula sai ison osan vaatteistaan Walmartista, koska kasvuvauhti on niin järjetön, ettei ole mitään mieltä ostaa merkkikamaa, kun mekko ei mahdu enää keväällä päälle. Ja kyllä ne samat halpisvaatteet kelpaa äidillekin, parin taalan paita on ihan hyvä mulle.
Hotellilla nakattiin auto parkkiin, vietiin 250kg matkatavaroita huoneeseen ja lähdettiin saman tien alakerran ravintolaan illalliselle. Nyt on rauha laskeutumassa tähän huoneeseen ja porukka alkaa hiljenemään taivaan pimettyä. Josko huomenna päästäisiin sinne eläintarhaan asti? Vastahan sitä on reilut kaksi viikkoa odotettu.
 |
| Tällä perällä pihviveitsikin on enemmän Rambo-veitsen oloinen |
Kommentit
Lähetä kommentti