Kolmenkympin kerhoon
Nyt on ylitetty Kanadan raja. Se tekee kolmekymmentä viivaa tukkimiehen kirjanpitoon maista, joissa ollaan käyty. Hyvä minä, hyvä me, hyvä meidän joukkue.
Mutta ennen Kanadaa piti saada Whole Foodsista aamupala ja 200kg matkatavaroita (tai siltä ne ainakin tuntuu) raahattua autoon. Siinä rytäkässä mun matkalaukku halkesi (jee! Nyt saan ostaa uuden ja paremman!). Matka taittui lähes normaalilla maantienopeudella. Ruuhkia oli vähän joka puolella ja harvassa paikassa päästiin ajamaan suurinta sallittua nopeutta, vaikka se olikin lauantaiaamu. Vähän ennen rajaa alkoi tax free -mainonta ja tien varrella oli viina- ja tupakkakauppoja vieri vieressä. Ennen rajalle eksymistä (myöhemmin kyllä selvisi, että miksi niitä oli..).
Rajalle mennessä ajetaan vaan jonon mukana ja valitaan - yleensä se kaikista hitaimmin etenevä - kaista. Ennen rajaa on valotaulut, joissa kerrotaan arvioitu jonotusaika, meillä povattiin 40 minuuttia. Koko homma oli niin jännittävä, ettei me poloiset ymmärretty katsoa kelloa jonotuksen alkaessa, mutta toden näköisesti jotain tuon 40 minuutin ja tunnin väliin se vei aikaa. Edessä menneen auton porukka viihdytti itseään ja kanssajonottajia haastamalla muita kivi-sakset-paperi -otteluihin, me vaan istuttiin autossa ja kuunneltiin countrya. Tässä tullissa ei tarvinnut nousta autosta. Kun meidän vuoro tuli jonossa, me ajettiin tullikopin viereen ja vastattiin muutamaan yksinkertaiseen kysymykseen (kuinka kauan olette? Milloin paluulento lähtee ja mistä? Eihän teillä ole yli 3tuhatta dollaria mukana? Oletteko menossa tapaamaan jotakuta? Eihän teillä ole aseita? jne.) Lopuksi tullirouva kehui Suomen passien kauniita takakansia ja toivotti meidät tervetulleiksi Kanadaan. Ja se oli siinä.
Piti ajaa Welcome Centerin pihalle tupakalle ja hihittelemään omalle jännittämiselleen. Nyt meillä on Kanadan leimat passeissa.
Vancouver on ihan rajan tuntumassa, vain reilut puoli tuntia ajamista ja olimme kaupungin ytimessä. Ihan keskellä kaikkea. Westin -hotellin sijainti on kyllä aivan mahtava. Ravintolat, kahvilat ja kaupat alkavat heti ulko-ovelta. Mutta. Iso mutta. Aivan käsittämättömän iso, megalomaaninen mutta. Elämäni valo oli sitten varannut meille parvekkeellisen huoneen. Ja se parvekkeellinen huone on hotellin 31. kerroksessa, eli ylimmäisessä kerroksessa. Ja minähän en ole mikään perso näille perkeleen korkeuksille. Yhtään. Joten nyt pysyttelen keskellä huoneistoa, verhot on suljettu ja yritän vain olla ajattelematta sitä, että keittiöjakkaran korkeus on ohitettu aikapäiviä sitten. Parvekkeella tupakalla käydessä seison seinää vasten ja tempaisen savukkeen kertahenkäisyllä sisään ennen kuin pakenen takaisin sisälle. Onhan tämä huoneisto makea, nappula voi juosta rinkiä makkarista kylppärin kautta aulaan ja siitä olkkarin kautta takaisin makuuhuoneeseen. Amme on iso ja *ta-daa* ensimmäistä kertaa täällä näkyy käsisuihku (I´m in looooovve). Mutta tämä korkeus. Samassa taloudessa asuva mies kadehtii viereistä taloa, jossa on yli 50 kerrosta. Minä en. Sen sijaan katselen maistraatin sivuilta, voiko avioeroa hakea vaikka on eri maassa sillä hetkellä.
Hotelliin kirjautumisen jälkeen lähdettiin kiivaan ja kallellaan etsimään ruokapaikkaa. Lounas meillä jäi välistä (vedettiin poppareita ja keksejä autossa), eikä aamiaisen runsauskaan päässyt yllättämään. Joten nälkä oli, ja nälkä tuo mukanaan kärtyisiä emäntiä tähän talouteen. Käveltiin ja etsittiin sopivaa ruokapaikkaa, kunnes yksissä liikennevaloissa (kas kummaa, taas meidän tuuria) koditon liimautui kylkeen ja alkoi pitämään sydämensärkevää kerjäyspuhettaan - joten me paineltiin ensimmäiseen paikkaan, jossa oli ovi auki.
Irkkupubeista saa ruokaa, joten kärtyisyys talttui. Mitään tajuntaa räjäyttävää mättö ei ollut, mutta se täytti ja se riitti. Tippaaminen täällä on erilaista kuin rajan takana: ravintolassa 15% on kiitos hyvästä palvelusta, ja se riittää. Ylitippaamista (20%) katsotaan kieroon. Meillä on pieni, mutta tehokas Kanadan dollareiden pesämuna, jolla ajateltiin tämä reissu pärjätä noissa paikoissa, joissa en tahdo korttia vilauttaa. Ravintolan jälkeen kävimme vielä ruokakaupassa hakemassa vettä ja kinderin (tällä puolen rajaa niitä saa). Ruokauppaan meni 49.11 dollaria, josta leijonanosan vei kaksi röökiastia (Marlboron nimi täällä on Rooftop) á 14 dollaria ja risat. Nyt ymmärrän, miksi tupakkaa mainostettiin jenkkien puolella rajaa.
Loppuilta on hengailtu hotellihuoneessa. Nuoriso-osasto kävi iltasukelluksella kylpyammeessa ja me vanhukset ollaan katsottu telkkua ja nautittu kiireettömyydestä. Tekemisiin alkaa hiljalleen tulemaan sellainen bluesin meininki, koska loma vetelee loppujaan. Tietty vielä on aikaa, kokonainen vuorokausi Vancouverissa ja sitten sama homma Seattlessa - mutta silti kotimatka alkaa häämöttämään.
Huomiselle suunnitelmissa on hypätä turistibussiin ja rullata pitkin kaupunkia. On paljon mukavampi eksyä tutussa paikassa ;) Toivottavasti aurinko malttaa pysyä pilvessä, ettei hyvin tasoittunut punoitus palaa enää tämän matkan aikana.
Mutta ennen Kanadaa piti saada Whole Foodsista aamupala ja 200kg matkatavaroita (tai siltä ne ainakin tuntuu) raahattua autoon. Siinä rytäkässä mun matkalaukku halkesi (jee! Nyt saan ostaa uuden ja paremman!). Matka taittui lähes normaalilla maantienopeudella. Ruuhkia oli vähän joka puolella ja harvassa paikassa päästiin ajamaan suurinta sallittua nopeutta, vaikka se olikin lauantaiaamu. Vähän ennen rajaa alkoi tax free -mainonta ja tien varrella oli viina- ja tupakkakauppoja vieri vieressä. Ennen rajalle eksymistä (myöhemmin kyllä selvisi, että miksi niitä oli..).
Rajalle mennessä ajetaan vaan jonon mukana ja valitaan - yleensä se kaikista hitaimmin etenevä - kaista. Ennen rajaa on valotaulut, joissa kerrotaan arvioitu jonotusaika, meillä povattiin 40 minuuttia. Koko homma oli niin jännittävä, ettei me poloiset ymmärretty katsoa kelloa jonotuksen alkaessa, mutta toden näköisesti jotain tuon 40 minuutin ja tunnin väliin se vei aikaa. Edessä menneen auton porukka viihdytti itseään ja kanssajonottajia haastamalla muita kivi-sakset-paperi -otteluihin, me vaan istuttiin autossa ja kuunneltiin countrya. Tässä tullissa ei tarvinnut nousta autosta. Kun meidän vuoro tuli jonossa, me ajettiin tullikopin viereen ja vastattiin muutamaan yksinkertaiseen kysymykseen (kuinka kauan olette? Milloin paluulento lähtee ja mistä? Eihän teillä ole yli 3tuhatta dollaria mukana? Oletteko menossa tapaamaan jotakuta? Eihän teillä ole aseita? jne.) Lopuksi tullirouva kehui Suomen passien kauniita takakansia ja toivotti meidät tervetulleiksi Kanadaan. Ja se oli siinä.
Piti ajaa Welcome Centerin pihalle tupakalle ja hihittelemään omalle jännittämiselleen. Nyt meillä on Kanadan leimat passeissa.
Vancouver on ihan rajan tuntumassa, vain reilut puoli tuntia ajamista ja olimme kaupungin ytimessä. Ihan keskellä kaikkea. Westin -hotellin sijainti on kyllä aivan mahtava. Ravintolat, kahvilat ja kaupat alkavat heti ulko-ovelta. Mutta. Iso mutta. Aivan käsittämättömän iso, megalomaaninen mutta. Elämäni valo oli sitten varannut meille parvekkeellisen huoneen. Ja se parvekkeellinen huone on hotellin 31. kerroksessa, eli ylimmäisessä kerroksessa. Ja minähän en ole mikään perso näille perkeleen korkeuksille. Yhtään. Joten nyt pysyttelen keskellä huoneistoa, verhot on suljettu ja yritän vain olla ajattelematta sitä, että keittiöjakkaran korkeus on ohitettu aikapäiviä sitten. Parvekkeella tupakalla käydessä seison seinää vasten ja tempaisen savukkeen kertahenkäisyllä sisään ennen kuin pakenen takaisin sisälle. Onhan tämä huoneisto makea, nappula voi juosta rinkiä makkarista kylppärin kautta aulaan ja siitä olkkarin kautta takaisin makuuhuoneeseen. Amme on iso ja *ta-daa* ensimmäistä kertaa täällä näkyy käsisuihku (I´m in looooovve). Mutta tämä korkeus. Samassa taloudessa asuva mies kadehtii viereistä taloa, jossa on yli 50 kerrosta. Minä en. Sen sijaan katselen maistraatin sivuilta, voiko avioeroa hakea vaikka on eri maassa sillä hetkellä.
Hotelliin kirjautumisen jälkeen lähdettiin kiivaan ja kallellaan etsimään ruokapaikkaa. Lounas meillä jäi välistä (vedettiin poppareita ja keksejä autossa), eikä aamiaisen runsauskaan päässyt yllättämään. Joten nälkä oli, ja nälkä tuo mukanaan kärtyisiä emäntiä tähän talouteen. Käveltiin ja etsittiin sopivaa ruokapaikkaa, kunnes yksissä liikennevaloissa (kas kummaa, taas meidän tuuria) koditon liimautui kylkeen ja alkoi pitämään sydämensärkevää kerjäyspuhettaan - joten me paineltiin ensimmäiseen paikkaan, jossa oli ovi auki.
Irkkupubeista saa ruokaa, joten kärtyisyys talttui. Mitään tajuntaa räjäyttävää mättö ei ollut, mutta se täytti ja se riitti. Tippaaminen täällä on erilaista kuin rajan takana: ravintolassa 15% on kiitos hyvästä palvelusta, ja se riittää. Ylitippaamista (20%) katsotaan kieroon. Meillä on pieni, mutta tehokas Kanadan dollareiden pesämuna, jolla ajateltiin tämä reissu pärjätä noissa paikoissa, joissa en tahdo korttia vilauttaa. Ravintolan jälkeen kävimme vielä ruokakaupassa hakemassa vettä ja kinderin (tällä puolen rajaa niitä saa). Ruokauppaan meni 49.11 dollaria, josta leijonanosan vei kaksi röökiastia (Marlboron nimi täällä on Rooftop) á 14 dollaria ja risat. Nyt ymmärrän, miksi tupakkaa mainostettiin jenkkien puolella rajaa.
Loppuilta on hengailtu hotellihuoneessa. Nuoriso-osasto kävi iltasukelluksella kylpyammeessa ja me vanhukset ollaan katsottu telkkua ja nautittu kiireettömyydestä. Tekemisiin alkaa hiljalleen tulemaan sellainen bluesin meininki, koska loma vetelee loppujaan. Tietty vielä on aikaa, kokonainen vuorokausi Vancouverissa ja sitten sama homma Seattlessa - mutta silti kotimatka alkaa häämöttämään.
Huomiselle suunnitelmissa on hypätä turistibussiin ja rullata pitkin kaupunkia. On paljon mukavampi eksyä tutussa paikassa ;) Toivottavasti aurinko malttaa pysyä pilvessä, ettei hyvin tasoittunut punoitus palaa enää tämän matkan aikana.
 |
| Vartti huoneessa, ja tältä se näyttää |
 |
| Hieman hidasta oli aamupalan syöminen tällä välineellä. Riisinjyvä kerrallaan. |
 |
| Tuossa kohdassa alkoi jo jännittämään |
 |
| Paz sen huomasi, joka ainoassa ikkunassa on vaaleat verhot. Onkohan täällä joku laki, joka määrää sen? |
Kommentit
Lähetä kommentti