Ryntäilyä

Interstate 90 on suora. Niin suora, että yhdessä välissä mitattiin näkyvyyden olevan 16km eteenpäin. On se vaan jännää, kuinka paljon turvallisempia rekat ovat tällä perällä, juuri eilen ihmeteltiin sitä, kun yksi rekka jätätti meitä motarilla 130km/h nopeudessa. Kuinkahan monta turhaa ohituskuolemaa meidän teillä vältettäisiin jos raskas kalusto voisi ajaa samaa nopeutta muun liikenteen kanssa? Sitä me tuskin saamme koskaan tietää, koska pieni pohjoisen valtio holhoaa niin hyvin kansalaisiaan.

Eilinen päivä meni suurimmaksi osaksi ajelemiseen ja bensa- & vessapaikkojen etsimiseen. Jokaisessa interstaten rampissa on palvelukeskittymiä, joissa on huoltoasemia, pikaruokaravintoloita sekä hotelleja – harmi vaan, että niitä ramppeja on täällä preerialla aika harvassa. Liian harvassa, jos bensan merkkivalo syttyy palamaan keskellä ei mitään. Onneksi menovesi riitti huoltoasemalle saakka, mutta saihan siinä näppärästi nostettua verenpaineen tappiin ja vähän jännitystä elämään. Sama homma vessojen kanssa, rest areat on aika harvassa ja jos nyt sattuu niin, että se ainoa 80 mailin säteellä oleva on suljettu, nousee kupla otsaan ja kaasujalka käy aika painavaksi.

Edellisen illan ruokailun jälkeen kävin ihmettelemään näiden syöntitapoja. Hotellin aamiaisella on pullaa ja puuroa, ja nämä mättää niitä ihan täysillä samalle lautaselle. Leivän päälle tulevassa voissa ei ole suolaa, mutta kaikessa muussa sitä onkin sitten ihan vähän liikaa. Olen yrittänyt hillitä hieman suolan ja rasvan käyttöä omassa kotiruoassa, joten suussa kirskuu kun täällä syö ihan mitä vain. Italialaisen paikan jälkeen kasvot olivat aamulla niin turvoksissa, etten olisi päässyt passintarkastuksesta läpi.

Matkan alkupäässä tien varrella on alkanut näkymään ihmemainoksia. Jossain 500 mailia idässä tien varrressa oli kyltti ”Wall Drug 5XX miles to go” (en muista tarkkaa mailimäärää). Eilen, napakassa 28 asteen lämpötilassa sitten mailimäärä kyseiseen paikkaan oli jo paljon lyhyempi ja kun oikea ramppi osui kohdille, pakkohan se oli käydä katsomassa, minkälainen ihmemaa tien varteen oli rakennettu.

Wall Drugin ihmemaa on rakennettu yhden apteekin ympärille. Täällä apteekkien valikoima on paljon monipuolisempi kuin kotopuolessa, sisältäen meikit, naisten hygieniatuotteet, vauvojen ruokaa ja oikeastaan ihan kaikkea maan ja taivaan väliltä – paitsi elintarvikkeita ja ehkä vähän niitäkin. Ennen muinoin Wallin pikkukaupunkiin apteekkia pitämään tullut pariskunta kärvisteli talousongelmien kanssa ja mietti, kuinka he saisivat osan ohi kulkevista ihmisistä pysähtymään heille. Ratkaisuna oli ilmainen jäävesi, koska ympärillä on todella lämmintä ja kuivaa aavikkoa ja matkalaisten kurkkua varmasti kuivasi. Nyt Wall Drugin ympärille on rakennettu kokonainen vanhan ajan kaupunki nähtävyyksineen ja tekemisineen. Eikä me oltu ainoat paikallisen Kyläkaupan toimintaan tutustuvat, siellä oli tuhansia muitakin. Söimme pikaisen lounaan auringon paahteelta piilossa, Paz osti itselleen ja tytölle paidat ja matka jatkui.

Loppumatkasta maisema muuttui enemmän kuivaksi maastoksi. Jos minun henkinen kotini on Kansasin kumpuilevassa, vihreässä ja vehmaassa maisemassa, Paz taas löytää sisäisen cowboynsa näistä maisemista. Typerän virnistyksen ja syvien ihasteluhuokausten lisäksi viimeiset viisikymmentä mailia sain nauttia repeatilla esitetystä Bonanzan tunnarista. Hiphei ja tatadatantantataa.

Matkan aikana kello heilahti tunnin taaksepäin. Joten olimme hotellilla liian aikaisin kirjautumassa sisään. Onneksi saimme huoneen, ja pääsimme tekemään välikuoleman siellä ennen päivän aktiviteettiosuutta. Mitenhän me ollaan näin lihavia, vaikka meidän elämä on koko ajan täynnä touhua ja tohinaa?

Touhun ja tohinan osuus alkoi sitten, kun ajettiin reilun puolen tunnin päähän Mt Rushmorelle. Oletuksena oli, että se nähtävyys olisi kuva vuoren seinässä, lähistöllä olisi ehkä joku kälynen kioski, josta ostaa t-paita ja vesipullo. Ei ollut sellaista ei, oli nelkerroksinen parkkitalo, väkeä kuin pipoa ja myymälöitä vieri vieressä. Eipä ihme, että auton parkki maksoi kymmenen taalaa – sen verran hienot fasiliteetit oli. Adhd-matkailijat malttoivat olla paikan päällä lähes tunnin, pakollisten valokuvien jälkeen nautittiin vielä jäätelöt terassilla ja hikoiltiin kuin siat yli kolmenkymmenen asteen lämmössä.

Mutta Paz on kylän viilein daddy. Hän oli etukäteen ottanut selvää, että Mt Rushmoren lähistöllä olevassa turistikylässä Keystonessa on kesäkelkkarata. Koska meidän perheen kahdesta naisesta toinen ei lähde mukaan mihinkään, mikä pitää sisällään korkeita paikkoja ja vauhtia, arvottiin se pienempi mukaan parikelkkailuun. Ihanan amerikkalaisesti ennen laskua piti täyttää vastuuvapauslomake ja vasta sen jälkeen pääsi lipun ostoon. Tyttö isänsä kanssa tuolihissillä ylös ja minä jäin kamera valmiina alas odottamaan. Näiden edestä lähtenyt nuori mies oli varoitellut etukäteen, että hän ottaa alun rauhallisesti ja sen jälkeen lähtee menemään tosi lujaa alas. Sehän on sama kuin vilkuttaisi punaista liinaa härälle, kun erehtyy sanomaan kilpailuviettiselle miehelleni, että ei tarvi alkaa jarruttelemaan. Paz ja beibi tulivat maaliin muutama sekunti sen nuoren miehen perässä ja edessä mennyt oli huuli pyöreänä. Tytöllä taas oli silmät onnesta sirrillään ja hän oli valmis lähtemään uudelle kierrokselle heti saman tien. Hulluus periytyy – myös se vauhtihulluus.

Kävimme pikaisen kierroksen ruokakaupassa ennen kuin oli jo hemmetillinen kiire hotellille ja uimaan ennen kuin uniaika tulisi. Ja taas nappulalla oli lystiä. Me saatiin jostain Illinoisilainen poikaystävä, joka leikki tytön kanssa. Oli ihana katsoa, kuinka nappula osaa sanoa tärkeitä asioita myös englanniksi. Kun meno alkoi menemään niin hulvattomaksi, ettei tyttö enää pysynyt pinnan yläpuolella nauramiseltaan, oli aika lähteä oman huoneen rauhaan ja nukkumahommiin.

Nyt aamulla ohjelmassa on – yllätys yllätys – 600 km siirtymä kohti Codyn kaupunkia Yellowstonen kansallispuiston lähistölle. Lämpötilaennuste kertoi Codyssa olevan tänään yli 80 F lämmintä, joten jäätelö on lisätty ostettavien listalle joka välissä ja vaatteet kevenee. Tietysti auton ilmastointi on kiva, mutta jossain välissä tästäkin välineestä on poistuttava. 

Her name is Dignity